Joulun jälkipyykki: ostomorkkis ja tavaraähky

Joulu oli kohdallani taas kerran kulutusjuhla – valitettavasti. Olen pyrkinyt vähentämään tavaraa ja kuluttamaan järkevästi jo monen vuoden ajan, mutta juhlapyhiin kiteytyy paljon tunteisiin vetoavia pohjavirtauksia jotka ovat todellinen koetinkivi ainakin omille minimalistisille pyrkimyksilleni. Kaikista hyvistä aikeistani huolimatta ostin joulukuussa todella paljon tavaraa. Yletöntä juhlintaa seuraa usein krapula, ja kulutusjuhlinnan vähimmäishinta on joulunjälkeinen morkkis, jonka ensiaallot iskevät tajuntaan yleensä jo aattoiltana, lahjapaperien repaleita jätesäkkiin sullottaessa. (Pahimmillaan ostomorkkis alkaa vaivata jo aatonaattona, kun joulukuun mittaan kaappeihin piilotetut paketit vihdoin kerätään kaikki yhteen ja pakataan lahjasäkkeihin: ”Ai näinkö paljon näitä olikin?!”) Ja pyhien jälkeen tulevat tietysti alennusmyynnit, joissa voi luontevasti jatkaa jo avattua shoppailuputkea – ihan kuin ei jouluostoksia tehdessä olisi jo saanut tarpeekseen ruuhkaisista kaupoista.

Yletöntä juhlintaa seuraa usein krapula, ja kulutusjuhlinnan vähimmäishinta on joulunjälkeinen morkkis

Eli tavaraa tuli siis ostettua. Ensinnäkin ovat tietenkin lahjat. Niitä on lapsiperhejoulussa mahdotonta tyystin välttää, lapsillehan joulun merkitys kiteytyy nimenomaan joulupukin tuomiin paketteihin. Ostin lahjoja kahdelle lapsellemme, miehelleni, isolle suvullemme (ja kyllä, pari myös itselleni). Lahjojen antamisessa olen pyrkinyt järkevyyteen, tarpeellisuuteen, ilmaistujen toiveiden kunnioittamiseen, ja osin myös aineettomien ja kulutustavaralahjojen ostamiseen. Silti ihan konkreettista materiaakin tuli kannettua kaupoista niin omaan kuin toistenkin koteihin. Tavaraähkyyn herännyttä ihmistä tämä tietenkin aina vähän risoo, enkä tänäkään jouluna voi syytellä pelkästään toisia ihmisiä lastemme alati lisääntyvistä lelumääristä. Onneksi sentään mitään ihan hyödytöntä tai päällekkäistä ei tullut, ja varsinaisten lelujen ja pelien lisäksi lapset saivat myös kirjoja, vaatteita ja käyttöesineitä.

Lahjojen antaminen on kyllä wannabe-minimalistillekin vaikea rasti. Itse arvostan lahjoja ja niiden symbolifunktiota. Tykkään antaa lahjoja enkä halua kieltää sitä toisiltakaan, vaikkakin yritän ohjailla sitä ilmaistujen toiveiden suuntaan. En itsekään osaa itse kovin hyvin rajoittaa omaa lahjomistani. Omille lapsilleni päädyn vuosi toisensa jälkeen antamaan monta joululahjaa, vaikka tiedän että vähempikin riittäisi, etenkin koska lapsilla on paljon sukulaisia jotka kaikki antavat myös lahjoja. Tässä vaikuttavat hirveän syvälle juurtuneet ajatukset joulun taianomaisuudesta ja toiveiden täyttämisestä, ja niihin liittyvä pelko siitä että lapsi pettyy jouluna. Kuulostaa näin kirjoitettuna todella naurettavalta – olenhan aikuinen ihminen ja järkevä kasvattaja joka kyllä kestää lapsensa pettymyksen, tietää että se on joskus väistämätöntä, ja laajemmin ajateltuna jopa välttämätöntä jos haluaa että lapsesta kasvaa siedettävä ihminen. Omaa ostoskäyttäytymistäni pohdiskeltuani olen kuitenkin tullut siihen tulokseen että tällaisia tunteita siellä taustalla vaikuttaa. Niiden tiedostaminen on vähän parantanut asiaa, mutta vielä ollaan kaukana siitä, että voisin rennoin mielin laittaa pukinkonttiin vain yhden paketin kummallekin lapselle.

Suoranaisesti jouluun liittyviä ostoksia oli muitakin. Lahjojen paketointitarvikkeita, jotka sentään ovat kulutustavaraa – tosin pakettikortteja meillä vaikuttaisi jo nyt olevan loppuelämän tarpeiksi, niitä ostan jostain syystä aina liikaa. Koristeiksi hankin tänäkin vuonna muun muassa joulukukkia. Ne siirtyvät luonnollisen poistuman kautta melko nopeasti biojätteeseen, mutta rahaa niihinkin toki kuluu. Pysyviä joulukoristeita meillä on ollut niukasti, joten täksi jouluksi ostin jonkin verran uusia, esimerkiksi hittikoriste tonttuoven ja melko paljon uusia kuusenkoristeita. Nämä olivat kohtalaisen harkittuja hankintoja, joista on kaltaiselleni esteetikolle ja joulufiilistelijälle iloa jatkossakin, eivätkä ne vie kovin paljon tilaa varastosta. Joulukuun ostokuormaa ne kuitenkin kasvattavat omalta osaltaan

Sitten ovat toki jouluruoat ja muut herkut, joita päädyn usein ostamaan yli tarpeen. Kehitän helposti aatonaaton ruokaostoksilla viime hetken paniikin siitä, etteivät herkut riitä, ja päädyn latomaan kärryihin kaikenlaista ostoslistan ulkopuolelta. Tämä tunne lienee sukua edellämainitsemalleni pelolle siitä että lapset pettyvät lahjoihinsa. Herkkupettymyksen pelko liittynee kuitenkin enemmän omiin jouluodotuksiini ja mahdollisten jouluvieraiden suhteen koettuihin emännänvelvollisuuksiin. Lopputulema: juustoja on aina liikaa, eikä kaavailtua juustotarjotinta koskaan ehditä syödä ennen uutta vuotta. Suklaata saamme aina lahjaksi useammalta taholta, ja silti ostan sitäkin siltä varalta että emme tänä vuonna saisikaan. Näin ei ole vielä koskaan käynyt, joten joulusuklaitakin syödään pitkälle seuraavan vuoden puolelle. Glögiä, pipareita, kaikkea enemmän kuin jaksamme itse syödä ja juoda. Tavaraähkyn lisäksi saadaan siis aikaan myös ihan perinteinen ähky. Ja tähän kaikkeen kuluu merkittävästi rahaa.

… juustoja on aina liikaa, eikä kaavailtua juustotarjotinta koskaan ehditä syödä ennen uutta vuotta

Kun joulunpyhistä on selvitty, alkavatkin alennusmyynnit. Täytyy sanoa, että itse en juurikaan usko alennusmyynteihin. Olen harjoittanut kodinraivaamista ja tavaratietoisuutta jo niin pitkään, että tiedän mikä on ”ohittamattomien” alennusmyyntilöytöjen kohtalo: yleensä niitä käytetään kerran tai kaksi, jonka jälkeen ne seisovat (tai roikkuvat) kaapissa tyhjän panttina tilaa viemässä, koska jokin niissä on kuitenkin hiukan pielessä. Pyrin siis nykyään ostamaan alennusmyynneistä vain sellaista mitä ostaisin joka tapauksessa, normaalihintaisenakin. En silti osaa täysin vastustaa alennusmyyntien houkutusta. Lähden toiveikkaana vaatekauppoihin, kiertelen ja sovittelen, ja usein päädynkin ostamaan jotain, mutta melkein aina vain täydellä hinnalla myynnissä olevia. Tämä ei sinänsä häiritse, koska olen jo lähtökohtaisesti liikkeellä sillä ajatuksella, että ostan vain asioita  – alennusmyynneistä puhuttaessa yleensä vaatteita – joita rakastan ja joille on jonkinlaista tarvetta. (Tarve ja ”tarve” eli halu ovat kaksi eri asiaa, mutta tästä lisää myöhemmin.)

Näin kävi tälläkin kertaa. Löysin mieluisia vaatteita joille halusin uskoa minulla olevan tarvetta. Eikä mikään niistä ei ollut alennettu. Ostin neulepaitoja, mekon, kaulahuivin, rihkamasormuksen, sukkahousuja, pipon ja lämpimät rukkaset. Mille näistä minulla oli aitoa tarvetta? Se on toki aina tulkintakysymys, vaatteitta en ole tähän mennessäkään joutunut kulkemaan, mutta ehkä yhdelle neuleelle, sukkahousuille ja rukkasille. Loput ostokset menivät enemmän ”tarpeen” ja halun kategorioihin. Mekkoa ja sormusta en ainakaan tarvinnut millään mittarilla katsottuna.

Miksi sitten päädyin ostamaan näin paljon vaatteita itselleni kaiken jouluun liittyvän kulutuksen jälkeen? Rehellisesti sanottuna en tiedä. Joskus tuntuu siltä että kulutus ruokkii kulutusta, ja kun on jo ostanut paljon kaikkea, on helppo jatkaa samalla linjalla uhraamatta asialle sen syvällisempiä ajatuksia. Ehkä olin stressaantunut joulujärjestelyistä ja perheen ja sukulaisten jatkuvasta yhdessäolosta ja hain shoppailusta pakotietä ja rentoutusta. Ehkä tunsin että olen ”ansainnut” hemmottelua raskaan joulukuun jälkeen (joulujärjestelyt ja lasten- ja kodinhoito lankesivat minulle miehen raskaan työtilanteen takia). Nämä ovat minulle tyypillisiä ansoja jotka johtavat harkitsemattomaan kuluttamiseen: impulsiivinen, jopa automaattinen ostaminen; rentoutuksen ja oman ajan hakeminen kaupungilla ja kaupoissa kiertelystä; sekä ”Because I’m worth it”-logiikan soveltaminen ostamiseen. Usein osaan jo varoakin niitä, en tiedä miksi se ei nyt onnistunut. Joka tapauksessa tämäkin lisäsi jälleen osaltaan joulukuun ostosaldoa.

Tässä ei tunnu olevan mitään järkeä, eikä tämä ole perheemme talouden kannalta kestävää

Eikä normaali elämänmeno tietenkään pysähdy joulukuun takia. Pitää ostaa ruokaa ja maksaa laskuja. Lapsiperheessä tulee yllättäviä vaate- ja tavarahankintoja pitkin vuotta, kun jokin menee odottamatta rikki, katoaa tai käy pieneksi: Pikkuveli tarvitsee luistimet ja vuorilliset kumisaappaat. Kurahanskat näemmä vuotavat saumoista, pitää löytää uudet ja mielellään erimerkkiset kuin vanhat. Isoveljen pitkät alushousut ovat kutistuneet kaapissa, tarvitaan uudet. Hups, isoveljellä ei muuten ole yksiäkään kunnollisia talvihanskoja, nekin ostoslistalle. Syksyllä hankittu penaali on revennyt liitoksistaan, mistäs löytyisi uusi tähän aikaan vuodesta..? Ja sitten vielä pikkuveljelle uusi talvihaalari, kun vastikään ostettu onkin jäänyt yllättävän nopeasti naftiksi. Apua!

Kaikki tämä ostaminen yhteenlaskettuna on johtanut taas kerran varsinaiseen ostoähkyyn ja -morkkikseen. Tässä ei tunnu olevan mitään järkeä, eikä tämä ole perheemme talouden kannalta kestävää. Minusta tuntuu että tarvitsen jotakin muutosta. En oikein usko uudenvuodenlupauksiin, mutta vuoden alku on joka tapauksessa hyvä hetki harrastaa itsereflektiota. Tässä postauksessa keskityin morkkikseen, mutta seuraavassa postauksessa aion kehitellä toimintasuunnitelmaa joka mahdollistaisi muutoksen parempaan päin. En halua enää suistua tällaiseen harkitsemattoman kuluttamisen kehään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggers like this: