Älä osta mitään -vuosi?

Edellisessä kirjoituksessa tein henkisen tilinpäätöksen joulukuun ostosaldosta, eikä se ollut kaunista katsottavaa. Loppuvuoden juhlapyhät ja niitä edeltävät ja seuraavat alennusmyynnit ovat kuluttajalle melkoinen houkutusten temmellyskenttä, jolle en valitettavasti itsekään ole immuuni, vaikka olenkin pitkään pyrkinyt minimalismiin. En kuitenkaan aio rypeä syyllisyydessä ja ripotella tuhkaa päälleni vaikka tulikin törsättyä yli tarpeen. Rakentavampaa on miettiä, millaisella korjausliikkeellä lähdetään tilannetta paikkaamaan.

Ehkä kuitenkin olin jonkinasteisen synnintunnon vallassa päätyessäni lukemaan The New York Timesin artikkelin, jossa kirjoittaja Ann Patchett kertoo vuoden pituisesta ostolakostaan. Viehätyin ajatuksesta välittömästi. Olen herkkä innostumaan erilaisista askeettisista kokeiluista, minkä lisäksi ostamisesta pidättäytyminen olisi tietenkin täydellinen sovitusharjoitus liikaan shoppailuun hairahtaneelle. Älä osta mitään -vuoden idea ei toki ole Patchettin tai hänen artikkelissa mainitun ystävänsä keksimä. Itse muistan lukeneeni Telegraph-lehden artikkelin samasta aiheesta jo vuosi sitten, eikä se varmasti ole ollut ensimäminen laatuaan. Kodinjärjestys- ja minimalismiaiheisissa Facebook-ryhmissä ja blogeissa näihin projekteihin ryhtyjiä ilmoittautuu vuodesta toiseen, ja tammikuun alku on tietenkin psykologisesti mitä mainioin hetki aloittaa mikä tahansa elämänmuutoskokeilu.

Itse en oikein usko uudenvuodenlupauksiin ja olenkin pyrkinyt välttämään niiden tekemistä. Olen perehtynyt jonkin verran uusien tapojen omaksumisen problematiikkaan. Uuden rutiinin omaksumiseen liittyy sen verran sudenkuoppia että pelkkä lupaaminen ei yleensä riitä pysyvän muutoksen aikaansaamiseen. Itse yritän mieluummin kehittää uusia tapoja pikkuhiljaa pitkin vuotta ilman suuria tunteita ja latauksia ja paineita – ja siltikin yleensä kompuroin. En silti sano etteikö ostolakko voisi olla toimiva projekti jossa on mahdollista onnistua. Monet ovat yrittäneet ja onnistuneet, ja ajatuksessa on tietty viehätys nimenomaan sen ehdottomuuden kautta.

Voi olla että tämä ehdottomuus vetoaa nimenomaan tietyntyyppisiin ihmisiin, jotka kaipaavat selkeitä sääntöjä ja kyseenalaistamattomuutta; toiset taas eivät voisi kuvitellakaan noudattavansa jäykkää ja mielivaltaista kehikkoa vaan tarvitsevat joustoa ja mahdollisuutta päättää itse tilanteen mukaan. Itse pidän ehdottomuudesta ajatuksen tasolla, se tuntuu selkeältä ja järkevältä, jotenkin puhtaalta. Kokemuksesta tiedän, että käytännön tasolla ehdottomuus kuitenkin alkaa ärsyttää minua pidemmän päälle, ja jossain vaiheessa alan kapinoida mielivaltaisia sääntöjä vastaan, vaikka ne olisivatkin itse asettamiani. Esimerkkinä: olen ollut ehdoton kasvissyöjä ja hetken aikaa myös vegaani, mutta tyytyväisimmilläni olen kun voin (oman haluni mukaisesti) syödä mitä vain: mieluiten pääasiassa kasvisruokaa, välillä vegaanista, mutta tarpeen (ja halun) tullen mitä vain muutakin. Herkkulakot ja tipattomat tammikuut eivät myöskään toimi minulla ollenkaan. Pystyn helposti vähentämään karkin ja suklaan napostelua ja viinin juomista, tai olemaan jopa kokonaan ilman, mutta vain sillä ehdolla että siihen ei liity mitään ehdottomia sääntöjä. Jos olen päättänyt että en saa syödä herkkuja, en parin päivän päästä pysty mitään muuta ajattelemaankaan.

Kävisiköhän ostolakon kanssa samalla tavalla? Voi olla, mutta ihan hurjasti houkuttaisi siltikin kokeilla.

Kokonaan toinen asia on se, miten Älä osta mitään -vuosi alkuunkaan toimisi lapsiperheessä. Ostolakosta on toki niin monta variaatiota kuin on sen kokeilijoitakin: koska täydellinen ostamattomuus on käytännössä mahdotonta ja harvoin edes sitä mitä tavoitellaan, osallistujat luovat yleensä itse omat sääntönsä. NY Timesin Ann Patchettin ostolakossa sallittujen asioiden listalla olivat päivittäistavaroiden lisäksi kirjat, lentoliput ja ulkona syöminen. Telegraphin artikkelin Michelle McGagh puolestaan kielsi itseltään vuodeksi vaate- ja tavaraostosten lisäksi myös ulkona syömisen ja juomisen, elokuvakäynnit, matkat, maksulliset harrastukset, ja jopa kaiken maksullisen liikenteen käyttämisen – sekä rahan ottamisen vastaan muilta ihmisiltä näihin tarkoituksiin. Tällainen lähestymistapa on mahdollinen itsenäiselle ihmiselle (ja McGaghillekin se tarkoitti sosiaalisten uhrauksien tekemistä), mutta perheelliselle se on paljon vaikeampi valinta. Itse en edes haluaisi näin rajua muutosta, vaikka onkin varmaa että sillä tavalla voi säästää paljon rahaa ja varmasti löytää myös aivan uuden näkökulman koko elämäänsä.

Mitä tavaraan tulee, itse pärjäisin helposti yhden vuoden ostamatta uusia vaatteita. Ainakin viileän ja kylmän kauden vaatteita minulla on riittävästi kaikkiin tilanteisiin joita tämänhetkisessä elämässäni tulee vastaan. Kesävaatteiden suhteen aloin heti käydä mielessäni läpi mahdollisia täydennystarpeita, mutta tiedän astuvani siinä juuri siihen ansaan jota ostolakon on tarkoitus herätellä meidät huomaamaan. Perimmäinen idea lienee sen oivaltaminen, että meillä on jo tarpeeksi kaikkea, että pärjäämme oikeasti varsin hyvin ostamatta mitään, että kuvitellut tarpeemme ovat oikeasti pelkkiä turhia haluja. Minulla on oikeasti, ihan oikeasti lukuisia vaatteita joilla selviän sekä talven että kesän kaikista mahdollisista säätiloista. Epäröintini johtuu siitä, että olen itse luonut haluihin pohjautuvia kuvitelmia siitä, että tarvitsen erilaisia muodikkaita asukokonaisuuksia erilaisiin tilanteisiin; että tarvitsen joka sesongille jotakin uutta vaatetta; että tarvitsen sandaalien ja tennareiden lisäksi myös ballerinat selvitäkseni kesäkaudesta. Olen siis sisäistänyt täydellisesti mainostajien ja kulutusyhteiskunnan viestit. Täysin samalla logiikalla kodinsisustukseen liittyvät mielihaluni (nekin ulkoisista lähteistä tulleita; oikeasti meillä on jo varsin mukava ja toimiva koti) muuttuvat tarpeiksi: meidän pitäisi tänä vuonna ostaa esikoisen huoneeseen matto, ja tarvitsemme pöytälampun senkin päälle. En sinänsä vastusta harkittujen hankintojen tekemistä, mutta haluaisin kyllä osata puhua asioista niiden oikeilla nimillä: ”pitäisi ostaa matto” versus ”haluaisin esikoisen huoneeseen maton, koska —”. Ja sitten kun on myöntänyt itselleen että kyseessä on halu, voi edetä pohtimaan olisiko hankinta silti perusteltu – ja voisiko se ehkä kuitenkin odottaa vielä yhden vuoden.

Joitakin hankintoja ei voi lykätä. 8- ja 3-vuotiaat lapsemme kasvavat koko ajan, ja on aivan varmaa että tulevan vuoden aikana heille pitää ostaa lukuisia vaatteita, kenkiä ja muita tarvikkeita. Lasten takia en myöskään haluaisi tehdä ehdottomia rajoituksia vapaa-ajan vieton valintoihin. On totta, että on paljon kivaa ilmaista tekemistä, ja niitä mahdollisuuksia hyödynnämmekin enimmän osan ajasta, mutta lapsille on tärkeä päästä välillä tekemään sellaisia maksullisia asioita joita muutkin tekevät: käymään uimahallissa ja laskettelemassa, leffassa ja museossa, huvipuistossa tai hoplopissa. Näistä en halua kokonaan luopua minkään itsekehitysprojektini nimissä – vaikka itse voisinkin, sen vaatiminen lapsilta olisi kohtuutonta. Jos taloudellisista syistä on mielekästä miettiä myös vapaa-ajan kustannuksia, koen että on ehkä järkevämpää tarkastella sitä kuinka usein ylipäätään on tarpeellista maksaa hauskanpidosta, ja voisiko ilmaisten vapaa-ajanviettotapojen osuutta lisätä. Jos viime viikonloppuna käytiin laskettelemassa, ehkä nyt voitaisiin käydä vain luistelemassa tai metsäretkellä. Kun muutama viikko sitten käytiin leffassa, voitaisiin tällä kertaa järjestää leffailta kotisohvalla. Ja niin edelleen.

Kaikki tämä huomioon ottaen, luulenpa ettei Älä osta mitään -vuoden tyyppinen ostolakko ole omassa tilanteessani realistinen vaihtoehto. Ainakin siitä tulisi sen verran vesittynyt ostolakko että en kokisi kovin mielekkääksi puhua siitä lakkona ollenkaan. On parempi keskittyä miettimään muita keinoja shoppailun vähentämiseksi ja talouden haltuunottamiseksi. Ostamisen rajoittamiseen on kuitenkin monia muitakin mahdollisuuksia kuin täyslakko. Seuraavaksi aionkin kehittää itselleni (ja perheellemme) vuoden 2018 talouden toimintasuunnitelman – siitä lisää myöhemmin.

Ai niin, kuvituskuva kaivannee selitystä. Minulla on tapana kaupoissa kierrellessäni ottaa valokuvia tavaroista joista pidän, joita haluaisin ostaa tai suunnittelen ostavani ehkä joskus. En ole oikein vielä osannut päättää onko tapa hyvä vai huono. Toisaalta kuvaaminen saattaa toimia eräänlaisena ostamisen korvikkeena, kun en luovu esineen omistamisen ideasta aivan kokonaan. Jälkeenpäin olen huomannut, että monet kerran kuvaamani asiat ovat menettäneet viehätyksensä, ja olen vain iloinen että en ole ostanut niitä kuvaushetkellä. Toisaalta monen vaatteen tai tavaran luokse olen myöhemmin palannut ja päätynytkin ostamaan sen. Olisinko unohtanut koko tuotteen, jos en olisi alun alkaenkaan kuvannut sitä? Vai onko kuvaaminen ja odottaminen hyvä keino irtaantua shoppailuhetken tunnekuohuista ja tehdä harkittu, rationaalinen ostopäätös? En tiedä. Nämä kuvat ovat kaikki joulukuulta (eli suhteellisen tuoreita) – enkä ole ostanut kuvien tavaroista yhtäkään.

2 thoughts on “Älä osta mitään -vuosi?

Add yours

  1. Pitkällä parin viikon kokemuksella suosittelen vahvasti! 😉 Ehdoton linja auttaa siinä mielessä, että aikaa ja energiaa säästyy hurjasti, kun ei tarvitse käydä mitään pohtimisprosessia läpi yhdenkään mahdollisesti ostettavan asian kohdalla. Palveluiden osalta en olisi kyllä valmis ehdottomaan nollatoleranssiin.

    Tykkää

    1. Kiva kuulla että sielläkin on hyviä kokemuksia ostolakosta, vaikka nyt vasta pariltakin viikolta! Uskon kyllä että ehdottomuus tosiaan helpottaa asiaa ja itse olisin henkisesti ihan valmis kokeilemaan. Tuntuu vaan vähän siltä että tässä tilanteessa (kasvavat lapset…) on kuitenkin aika mahdotonta pysyä siinä ehdottomuudessa, joten aika paljon poikkeuksia joutuisi joka tapauksessa tekemään. Luulen että meille sopivampi setti tällä hetkellä löytyy kuitenkin tarkemman ostosten harkitsemisen, kaiken mahdollisen ylös kirjaamisen (accountability, miten se nyt suomeksi sanotaan, on minulle tosi toimiva keino) ja ehkäpä tiukan kotitalousbudjetin luomisen kautta. Mutta eipä ole poissuljettua että jossain vaiheessa vielä yrittäisinkin ostolakkoa, vaikka se ei juuri nyt tähän vuoden alkuun sopinutkaan. Eikä sen tarvitse mitenkään välttämättä olla vuoden mittainen homma myöskään.

      Mietinpä sitäkin että todella erilaisista syistä ihmiset ryhtyvät ostolakkoihin ja jos tavoitteena on karsia kuluja niin palveluidenkin ostamisen vähentäminen on hyvä idea. Puhtaasti tavaraa ajatellen ostolakkoilevalle se ei niin olennaista ole. Tajusin itsekin etten kovin selvästi ollut avannut omia motiiveitani tämän ostolakkopohdinnan taustalla, kun oli niin kiire saada blogi pystyyn ja kirjoituksia aikaan. 😀 Ehkä paneudunkin tuohon aiheeseen tarkemmin vielä ihan omassa postauksessaan.

      Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggers like this: