Voiko onnellisuutta ostaa?

Edellisissä kirjoituksissa (täällä ja täällä) pohdiskelin omaa ostokäyttäytymistäni ja haaveilin ostolakosta. Kenties joku lukija jäi miettimään miten tämä kaikki liittyy paremman elämän tavoitteluun. Ja miksi minulla on niin edelleen niin suuria ongelmia ostamisen kanssa että harkitsen ostolakkoa, vaikka olen sanonut kiinnostuneeni minimalismista jo vuosia sitten? Jos ei halua lisää tavaraa kotiinsa, eikö voisi vain olla ostamatta? Ja toisaalta, jos onnellisuudesta puhutaan, niin eikö tavaran ostaminen voi myös tehdä ihmisen onnelliseksi?

Tuntuu aika tylsältä ja maalliselta kirjoittaa niin paljon tavarasta ja ostamisesta, mutta toisaalta se on aivan keskeisessä asemassa koko blogini teeman kannalta. Sain herätyksen minimalismiin nimenomaan tuskastuttuani siihen että kotimme oli täynnä tarpeettomia tavaroita. Tavaroiden raivaaminen ja järjestäminen on oma juttunsa, ja siitäkin tulen varmasti kirjoittamaan vielä paljon. Toisaalta pelkkä raivaaminen ja tavaroiden vähentäminen ei riitä tuomaan elämään pysyvää parannusta, jos ei puututa siihen mistä tavarat kotiin tulevat. Vähentämällä ostamista ja kuluttamalla harkiten voi vähentää turhaa roinaa kodissaan, ja toisaalta myös vapauttaa rahaa johonkin sellaiseen mikä tekee onnellisemmaksi kuin pelkkä tavara. Ostaminen ja ostamatta jättäminen ei kuitenkaan ole mikään yksinkertainen juttu. Kuluttaminen on yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme aivan keskeisessä asemassa, ja sen merkitys on iskostunut meihin syvälle. Tavaroihin ja niiden ostamiseen liittyy paljon sanoittamattomia tunteita ja odotuksia, ja rahankäyttömmekin on usein kaikkea muuta kuin harkittua ja tiedostettua. On helppo sanoa että pitäisi olla ostamatta turhaa, ja aivan toinen asia tehdä niin. Siksi ostamisesta pitää puhua, ja mielellään mahdollisimman rehellisesti.

Rahankäytön ja onnellisuuden välisestä suhteesta on viime vuosina tehty joitakin kiinnostavia tutkimuksia. Yhden mukaan aikaa säästävien palveluiden ostaminen lisäsi onnellisuutta enemmän kuin tavaroiden ostaminen. Toisen mukaan rahan käyttäminen toisen ihmisen hyväksi lisäsi onnellisuutta, kun taas itselleen ostaminen ei. Tämä tutkimus puolestaan listaa kahdeksan tapaa joilla kuluttajat voivat lisätä onnellisuuttaan. Esimerkiksi: osta enemmän elämyksiä ja vähemmän tavaraa; käytä rahaasi muiden hyödyksi; osta paljon pieniä nautintoja; maksa nyt ja kuluta myöhemmin; ja vältä vertailua.

Omat kokemukseni ovat suurelta osin näiden tutkimusten mukaisia: tavaroiden ostaminen ei varsinaisesti tee minua onnellisemmaksi. Kyllä, olen siinä mielessä luonteeltani shoppailija, että minun on helppo mennä mukaan uuden tavaran houkutukseen, ja tunnustan että myös ostopäätöksen tekeminen ja itse ostotapahtuma saavat usein aikaan pienen onnenhuuman. Jos olen tehnyt enemmän tai vähemmän harkitun ostoksen, se tuottaa minulle jonkinasteista tyytyväisyyttä yleensä vielä vähän aikaa hankkimisensa jälkeen, mutta tämäkin onni laantuu nopeasti. ”Se ihana uusi villapaita” on jo parin viikon käytön jälkeen siirtynyt mielessäni kategoriaan ”ihan tavallinen villapaita”. Sama koskee melkein kaikkia ostoksia. Sen sijaan impulsiivisesti tehdyt ostokset saattavat pahimmillaan kaduttaa jo samana päivänä: tällöin ostaminen onkin vähentänyt onnellisuuttani, vaikka olen tietenkin kassalla maksaessani kuvitellut päinvastaista.

Myönnän kuitenkin olevani materialisti sanan varsinaisessa merkityksessä: rakastan hyviä, laadukkaita, kauniita ja tarkoituksenmukaisia tavaroita, ja jotkin harvat tavarat tuottavat minulle puhdasta iloa vielä pitkään ostotapahtuman jälkeen. Nämä ovat harvoin heräteostoksia, yleensä ne ovat pikemminkin pitkällisen harkinnan tuloksena ostettuja. Esimerkiksi: haimme pitkään mieluisaa nojatuolia, mutta emme olleet oikein mihinkään tyytyväisiä. Lopulta näimme eräässä sisustusliikkeessä todella kauniin ja mukavan tuolin, joka oli valitettavasti myös melko kallis. Harkitsimme ostosta pitkään, mutta päätimme lopulta ostaa tuolin. Emme ole katuneet hetkeäkään, päinvastoin. Tulen tyytyväiseksi pelkästä tuolin näkemisestä, ja siihen käpertyminen tuottaa minulle fyysistä iloa. Tuoli oli haluttu ja tarkkaan harkittu, ja rakastamme ja käytämme sitä vielä pitkään, jolloin se tuntuu lopulta kuitenkin hintansa arvoiselta. Saman rahan olisi saanut helposti hassattua moneen merkityksettömään ja ohimenevään tavaraan, jotka eivät olisi tuottaneet samaa pitkäaikaista tyytyväisyyttä. Eikä tällaisen iloa tuottavan esineen ole tietenkään pakko olla kallis, vaan saman tunteen voivat yhtä lailla saada aikaan halvalla ostetut, lahjaksi saadut tai perityt tavarat. Tärkeintä on se, että tavara on kaunis, laadukas ja tehtävässään tarkoituksenmukainen – ja että se on tarpeellinen ja hyödyllinen, että sillä on oikeutettu paikka kodissani ja elämässäni.

Valitettavasti suurin osa elämäni aikana tekemistäni ostoksista ei todellakaan vertaudu rakkaaseen nojatuoliimme. Eikä näin voisikaan olla. Esimerkiksi vaatteiden ostaminen on välttämätöntä, mutta vain harva vaate voi olla aivan vastaavalla tavalla iloa ja onnea tuottava lempivaate, ja lempivaatteetkin kuluvat käytössä nopeammin kuin nojatuolit. Kun kiinnostuin minimalismista ja aloin järjestää kotiamme, tulin samalla tietoisemmaksi tavaran määrästä, sen (usein lyhyestä) elinkaaresta ja ylipäätään sen jatkuvasta liikkeestä kaupasta kotiin ja tehtävänsä täyttäneenä – niin, minne? Roskiin, myyntiin, kierrätykseen, lahjoitukseen… Kierre on loputon, ja hetken huumassa tehdyt ostokset ovat kohta tarpeetonta rojua. Ostamisen tarve on jatkuva. Onkin parempi kun ei huijaa itseänsä kuvittelemaan että sillä olisi keskimäärin mitään tekemistä onnellisuuden kanssa. Ostamisen kierrettä ei ole mahdollista kokonaan katkaista, koska tavarat vanhenevat käytössä ja jossain vaiheessa niitä on välttämätöntä uusia. Kuitenkin, ostamalla vain tarpeellista ja harkittua on mahdollista ainakin hidastaa kierrettä ja vapauttaa rahaa käytettäväksi johonkin sellaiseen mikä todella parantaa elämänlaatua.

Vain tarpeellista ja harkittua. Kuten sanottua, tämän kanssa on opettelemista vielä wannabe-minimalistillakin. Olen huomannut että ajatus ostamisen autuaaksitekevästä voimasta on iskostunut niin syvälle, että sitä on usein vaikea vastustaa. Etenkin heikoilla hetkilläni huomaan automaattiohjauksen kytkeytyvän päälle: kun olen vaikkapa väsynyt, stressaantunut, yksinäinen tai hemmottelunkaipuinen, alan kuvitella että jonkin uuden ostaminen on ratkaisu ongelmiini – mitä se ei tietenkään ole. Ostoimpulsseja pitäisi siis jatkuvasti osata ja jaksaa vastustaa, tai keksiä jokin varmistussysteemi.

Tarpeettoman tavaran ostaminen tukkii kotimme, mutta impulsiivisen ostamisen kierteessä rahat tuntuvat myös valuvan käsistä kuin itsestään. Kaikilla meillä on käytössämme rajallinen määrä rahaa, ja suurimmalla osalla vain sen verran, että kaikkea mieleenjuolahtavaa ei yksinkertaisesti ole mahdollista saada, vaan yhteen tarkoitukseen käytetty raha on aina pois jostakin muusta. Tavaroiden ostaminen on siis väistämättä pois mahdollisuudesta ostaa samalla rahalla elämyksiä ja palveluita – tai ostaa itselleen hyvää mieltä harjoittamalla hyväntekeväisyyttä. Ja jos yrittää shoppailla itselleen onnellisuutta luottokorttilainan tai pikavippien turvin, tuloksena on vain taloudellista epävarmuutta ja onnen karkaamista yhä kauemmas.

Pohdiskelin edellisessä kirjoituksessani ostolakkoa keinona ottaa oma kulutuskäyttäytyminen hallintaan. Tulin siihen tulokseen, että meidän tilanteeseemme lakko ei sovi, koska kasvavien lasten takia ostoksia tulee jatkuvasti joka tapauksessa. Näin koko ostolakon idea vesittyisi. Tarkemmin ajatellen en muutenkaan koe tarvetta täydelliselle ostamattomuudelle, en edes lyhytaikaisena projektina. Luulenpa että ostolakon ajatus viehätti minua erityisesti ajankohdan takia: alkuvuodesta kun on niin houkuttelevaa visioida uusi, entistä parempi minä elämässä uutta, parempaa elämää. Ostolakko houkutti minua myös tietynlaisena puhdistautumisriittinä, jonkinlaisena sovituksena tehdyistä ”shoppailusynneistä”. En kuitenkaan haluaisi heittäytyä tällaiseen ajatteluun. Jos haluaa elää kutakuinkin tavallista elämää osana yhteiskuntaa, ostaminen on vähintäänkin välttämätön paha, ja mieluummin näkisin sen erottamattomana osana elämäämme, enkä ole varma onko sen demonisointi on välttämättä paras tapa luoda kestävää tavarasuhdetta. Pikemminkin haluaisin kehittyä järkeväksi, suunnitelmalliseksi rahankäyttäjäksi ja irtautua liiallisesta tunteiden vaikutuksesta ja impulsiivisuudesta ostamisessa.

Oma tavoitteeni on siis ensisijaisesti järkevöittää taloutemme rahankäyttöä. Haluan olla se joka hallitsee tilannetta ja päättää suunnitellusti mihin rahamme kuluvat ja mitä tavaroita kotiimme tulee. Tämä on varmaankin monelle itsestäänselvyys ja arkipäivää, mutta meille ihan uutta. Emme ole koskaan suunnitelleet pitkäjänteisesti ostamisiamme, vaan menneet pikemminkin fiiliksen mukaan. Olemme aina pärjänneet, mutta neljän hengen taloudessa menoja on jo sen verran, että impulsiivinen taloudenpito aiheuttaa välillä stressiä ja varmastikin heikentää sitä kautta elämänlaatuamme. Rahan suhteen haluan kokea olevani puikoissa, ei vietävissä. Tämän lisäksi elämänlaatuun vaikuttaa se, mihin rahaa käytetään. Haluaisin ohjata kulutustamme enemmän elämysten, matkojen, yhteisen ajan ja aikaa säästävien palvelujen suuntaan. Pidemmän aikavälin suunnitelmallisuudella voisimme uskoakseni toteuttaa sellaisia haaveita, joihin tähän mennessä ei ole vain tuntunut mitenkään riittävän rahaa.

Ostolakkoon emme siis ryhdy, mutta tämä pohdinta herätteli minut harkitsemaan budjettia. Olemme joskus aikaisemmin seuranneet menojamme kategorioittain, mutta se ei ole ollut pidemmällä aikavälillä riittävän motivoivaa, eikä siitä ole tuntunut myöskään seuraavan varsinaista muutosta sen suhteen mihin rahamme kuluvat. Ajattelin jo silloin että pelkän menojen kirjaamisen sijaan tarvittaisiin rakennetta ja kuria, joka ohjaisi menoja pysymään tietyissä mitoissa. Aikaisemmin mieheni ei ollut halukas budjettikokeiluun, mutta nyt tunnuimme olevan yhtä turhautuneita tämänhetkiseen tilanteeseemme. Kun siis uudelleen nostin budjettikissan pöydälle, se tuntui miehestäkin kokeilemisen arvoiselta idealta, ja niin aloitimme laskelmat ja neuvottelut. Mutta siitä kirjoitan lisää myöhemmin.

2 thoughts on “Voiko onnellisuutta ostaa?

Add yours

  1. Suosittelen kokeilemaan YNAB​ia eli You need a budget -palvelua: https://www.youneedabudget.com/ ​Se muutti oman suhteeni budjetointiin täysin. Ideana on, että jokaiselle eurolle annetaan tehtävä heti, kun se on tienattu. Näin käyttöön ei jää pyörimään ”ylimääräistä” rahaa, joka helposti tulee käytettyä useampaan kertaan, kun ajattelee, että onhan siellä tilillä vielä. Vahva suositus.

    Tykkää

    1. Kiitos suosituksesta, pitää tsekata tuo! Vähän olenkin jo yrittänyt haravoida budjetointityökaluja, mutta niitä on todella paljon, ja ilman aiempaa kokemusta budjetoinnista on aika vaikea arvioida mikä on hyvä ja mikä ei.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggers like this: