Kenen näköistä elämää elät?

Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Anu Ubaudin tavoin olen viime päivinä pohtinut sitä, miten ihmiset päätyvät tekemään sellaisia valintoja ja elämään sellaista elämää joka ei tunnut lainkaan tyydyttävältä ja omanlaiselta. HS julkaisi aiemmin viikolla kertomuksen nykyaikaisesta kulissiavioliitosta – tai pikemminkin kulissielämästä, jota tarinan ”Mikko” oli päätynyt elämään, suostuttuaan tyttöystävänsä toiveisiin naimisiinmenosta ja perheen perustamisesta. Ulospäin kaikki oli kunnossa, ellei suorastaan virheetöntä: oli nousujohteinen ura, ja kaverit ihailivat perheen kaunista kotia ja kallista autoa. Sitten tuli vastoinkäymisiä ja parisuhde kärsi, mutta täydellisen elämän suorittamista jatkettiin.

”Takerruin rahaan, uraan, tavaroihin ja tiettyyn elämäntyyliin, koska ajattelin niiden tuovan arvostusta ja onnea. Se oli niin kovaa rallia, etten ehtinyt miettiä, mitä elämältä oikeasti haluan. Elin niin kuin ajattelin muiden minulta odottavan.”

Täydellisen kulissin sisäpuolella Mikolla oli tyhjä ja huono olo. Lopulta kulissi särkyi ja pari päätyi eroamaan. Nykyisestä elämästään Mikko sanoo näin:

”Ensin luulin, että elämäni muuttuisi vielä askeettisemmaksi, mutta suurin muutos onkin ollut se, että olen lopettanut valehtelemisen ja heittäytynyt elämään. Välillä tulee raskaita hetkiä, mutta enää en hilloa ajatuksia sisälläni vaan yritän puhua niistä muille. Kun antaa tunteiden tulla vapaasti, myös onnen hetket tuntuvat suuremmilta.”

Kirjoituksen aiheena on kulissisuhde – Väestöliiton perhesuhteiden asiantuntija ja pariterapeutti Minna Oulasmaan sanoin suhde, jossa puolisoiden välinen aito yhteys on kadonnut ja pari keskittyy tunteiden, toiveiden ja pelkojen kommunikoimisen sijaan siihen, miltä heidän elämänsä näyttää ulospäin. Minä jäin jutun luettuani kuitenkin miettimään kuvattua tilannetta laajemmin kokonaisena kulissielämänä, jossa tehdään päätöksiä väärin perustein, tai ei edes oikeasti tehdä tietoisia päätöksiä vaan ajelehditaan virran, tai toisten ihmisten päätösten mukana, ja jossa ei mietitä mitä itse oikeasti halutaan ja arvostetaan, vaan tehdään sitä mitä kuvitellaan toisten haluavan ja arvostavan.

Mikko kertoo eläneensä elämää jota on ajatellut muiden häneltä odottavan. Häntä on myös houkutellut korkean elintason mukanaan tuoma sosiaalinen status, ja hän on ajatellut sen olevan kaiken vaivan, eli rahan ansaitsemiseksi tarvittavan kovan työnteon arvoista. Kulissin sortuminen muutti tämänkin, eikä pinnallinen elämäntyyli enää tunnu tärkeältä ja tavoittelemisen arvoiselta. Vaikka ei olisikaan rakentanut koko elämäänsä kuviteltujen odotusten ja täydellisen kulissin varaan, useimmilla meistä lienee jotain tartuntapintaa tähän tarinaan. Harva meistä on täysin vapaa muiden odotuksilta, ja ironista kyllä, vielä harvempi on vapaa itse asettamiltaan odotuksilta, joita emme yleensä edes myönnä omiksemme, vaan heijastamme ne muihin ja kuvittelemme heidän ajattelevan niin meidän suhteemme. Sosiaalinen status ja korkean statuksen mukanaan tuoma ihailu on myös ymmärrettävä houkutin, enkä usko että kukaan voi rehellisesti sanoa ettei yhtään välittäisi siitä mitä toiset hänestä ajattelevat.

Meillä ei kuitenkaan ole velvollisuutta elää elämäämme ketään muuta varten. Omistamme itse oman elämämme ja saamme tehdä sillä mitä haluamme. On uskomaton onni ja sattuma ylipäätään olla elossa ja pystyä tekemään valintoja elämänsä suhteen. Näiden valintojen kanssa jokainen joutuu itse elämään, ja ne on sen takia syytä tehdä harkiten. Emme ole elämäämme kenellekään muulle velkaa, emme vanhemmillemme emmekä kavereillemme, emme yhteiskunnalle tai sen markkinavoimille. Toki usein valintamme vaikuttavat myös muihin ihmisiin. Jokainen jolla on perhettä tuntee myös omiin valintoihinsa liittyvän vastuun painon, oma elämä kun ei olekaan muista erillinen, vaan se vaikuttaa suoraan myös oman puolison, lasten tai muiden läheisten elämään. Valheellisen elämän elämisellä on kuitenkin hintansa, kuten Mikkokin sai huomata. Jos jotain, voisi sanoa että olemme läheisillemme velkaa sen, että emme suostu elämään elämää joka tekee meidät onnettomaksi, koska meidän onnettomuutemme vaikuttaa myös läheistemme elämään.

On virhe kuvitella, että kalliit tavarat ja korkea sosiaalinen asema ovat onnellisen elämän tae, mutta se on helppo ja ymmärrettävä virhe tehdä – onhan se viesti, jota kulutusyhteiskunnan markkinakoneisto meille jatkuvasti syöttää. Ymmärrän varsin hyvin niitä ihmisiä, jotka rakentavat uraa ja painavat pitkää päivää ansaitakseen rahaa, koska kuvittelevat sillä tavalla saavansa itse onnellisuutta ja ostavansa puolisolleen ja lapsilleen hyvän elämän. Eikä tämä itsessään ole onnen este. Varmasti on ihmisiä, jotka elävät hyvää elämää pinnallisesta elämäntyylistä huolimatta. Uskon että asia on nimenomaan näin: he ovat onnellisia ulkoisista statuksen merkeistä huolimatta. Heidän onnensa rakentuu jostakin muusta, eikä rahan ja statuksen tavoittelu vie sitä pois, se ei tee heitä onnettomaksi. Merkitykselliseksi koettu työnteko lisää onnellisuutta, ja samoin hyvä tulotaso lisää onnellisuutta (mutta vain tiettyyn pisteeseen asti!). Ehkä he olisivat onnellisia yksinkertaisemmallakin elämäntyylillä, ja uskon että näin varmastikin olisi. Mutta jos oma elämä ei tunnu omalta ja merkitykselliseltä, ulkoapäin saatu arvostus ei korjaa sisäistä tyhjyyttä.

Miksi on joskus niin vaikea miettiä mitä itse omalta elämältään haluaa? Oikeastaan on suuri ylellisyys, että meillä on edes mahdollisuus tehdä tällaisia pohdintoja ja valintoja. Suuren osan historiasta ei ole ollut näin, eikä suuressa osassa maailmaa nytkään ole näin. Ihmisen osa on usein ollut ja monilla edelleen on melko määrätty, kiinni tietyssä yhteiskunnallisessa kontekstissa, ja paljon konkreettisemmin kiinni yksinkertaisesti hengissä selviytymisessä. Jos täytyy viljellä ruokaa omansa ja perheensä hengen pitimiksi eikä vaihtoehtoja yksinkertaisesti ole, on melko hyödytöntä miettiä onko elämä omannäköistä. Vaihtoehto on kenties se, ettei elämää ole. Ehkä tämä vapaus on kuitenkin samalla meidän tragediamme. En halua romantisoida entisaikojen elämää, mutta voisin kuvitella että se mitä on tehty, on tuntunut enimmältä osin hyvin merkitykselliseltä. Toki silloinkin on voinut päätyä perustamaan perheen väärän ihmisen kanssa, ja se on ollut elinikäisempi tragedia kuin nykyään, mutta mitä elämäntyyliin tulee, valintoja ei juurikaan ole ollut. Meillä on valintojen ja mahdollisuuksien paljous ja voimme lähes loputtomiin miettiä mitä elämältä haluamme, mutta koska se mitä teemme, on usein melko irrallaan perustavanlaatuisesta selviytymisestä, pysymisestä hengissä vaikkapa seuraavaan kesään asti, joudumme joskus etsimään merkityksellisyyden tunnetta kauempaa. Merkityksellisyys tarkoittaa sitä, että omalla tekemisellä tuntuu olevan merkitystä, että se on tekemisen arvoista; silloin kovakin työ on tyydyttävää ja voi tehdä onnelliseksi, ja elämä tuntuu oikealta ja elämisen arvoistelta, ainakin enimmäkseen. Jollekin merkityksellisen elämän suunnan löytäminen on helppoa ja itsestäänselvää, toisille vaikeampaa. Jos haluaa elää onnellista elämää, sen pitäisi kuitenkin olla oman näköinen, ei jonkun muun. Pitää siis miettiä ensinnäkin: kuka minä olen; ja toisekseen: mitä haluan tehdä, millaista elämää haluan elää; ja lopulta: onko tämä elämä minun näköiseni, ja jos ei niin miten voisin sitä muuttaa?

Isoja kysymyksiä! Vastauksien löytäminen niihin voikin olla pidempi matka, mutta kun kysyy kysymykset itseltään, onkin jo ottanut ensimmäisen askeleen.

Meillä on näennäisesti melko individualistinen, yksilöllisiä valintoja korostava kulttuuri, mutta kuten Anu Ubaud kolumnissaan toteaa, etenkin perhe-elämän ihanteet istuvat tiukassa. Tämä tuli esiin myös taannoisesta Väestöliiton perhebarometristä, jossa selvisi että nuoret aikuiset pelkäävät ruuhkavuosien ”prismaperhe-elämää”. Kuvitellaan, että perheen perustaminen ja lasten saaminen tarkoittaa sitä, että täytyy alkaa muutenkin elää tietynlaista elämää. Saada lapset kahden vuoden ikäerolla, muuttaa omakotitaloon, kuskata lapsia arki-iltaisin harrastuksiin, matkustaa syyslomalla Thaimaahan ja hiihtolomalla Leville. Jos ei tiedä mitä itse elämältään haluaa, voi lapsia saatuaan päätyä toteuttamaan väkisin tätä kuviteltua ihannetta. Ja jos tietää että ei halua tämän stereotypian mukaista elämää mutta kuvittelee että perhe-elämän täytyy mahtua kapeaan muottiin, saattaa luulla ettei voi hankkia itse lapsia ollenkaan.

Prismaperhestereotypia voi olla onnellista elämää, jos se on sitä mitä omalta elämältään haluaa! Eri elämäntyylejä arvotetaan myös eri tavoilla, ja urbaanimpi elämäntyyli voi monen mielessä näyttäytyä houkuttelevampana tai tyylikkäämpänä vaihtoehtona. Tässäkin pitäisi osata miettiä millä tavalla itse aidosti haluaa elää, eikä pelkästään toteuttaa sosiaalisesti hyväksyttyä mielikuvaa – mikä se sitten kenenkin omassa mielessä on. Viitekehyksestä riippuen sosiaaliset odotukset toivottavasta ja tavoiteltavasta elämästä voivat tarkoittaa joko omakotitalon ydinperhettä koirineen ja volvoineen, tai kantakaupungissa asumista jokaviikonloppuisine kaveribrunsseineen, tai jotain aivan muuta.

Meille ei kumpikaan ääripään stereotypia ole sopinut, vaan olemme yrittäneet etsiä sellaista tapaa elää perheenä joka meille parhaiten sopii. Matkan varrella olen tullut tietoiseksi joistakin omista kuvitelmistani ja odotuksistani perhe-elämän suhteen. Yksi asia josta olen erittäin onnellinen on se, että emme minkään ulkoisten odotusten puitteissa hankkineet lapsia pienellä ikäerolla. Lapsillamme on melkein kuuden vuoden ikäero, mikä ei sovi mihinkään normiin, mutta meille se on sopinut äärimmäisen hyvin. Olemme kokeneet pikkulapsivuodet kovin raskaina, enkä tiedä olisiko parisuhteemme kestänyt monen vuoden vauva- ja taaperoputkea. Asumismuodon suhteen olemme kuulostelleet kovasti omia tarpeitamme, ja päätyneet jäämään kerrostaloon kaupunkiin. Yllättävän vahvana olen kokenut oletuksen, että viimeistään toisen lapsen syntymän jälkeen perheen veri vetää kohti kehyskuntia. Leikittelimme ajatuksella, mutta se ei tuntunut meidän elämältämme, joten emme lähteneet toteuttamaan sitä. Toisaalta emme kuitenkaan yritä väkisin toteuttaa elämäntyyliä, jossa lasten kanssa tehdään kaikkea samaa kuin ennenkin lasten syntymää. Koemme raskaana myös lasten kanssa kaupungilla ja ravintoloissa liikkumisen, enkä koe enää tarvetta esittää kenellekään että olisimme urbaani perhe joka nautiskelee yhdessä keskustassa pyörimisestä.

Vielä yksi odotusten mukaiseen lapsiperhe-elämään kuuluva asia, josta olemme tietoisesti luopuneet, on harrastusrumba. Ruuhkavuodet ovat todellinen ilmiö, jota on vaikea kokonaan välttää jos haluaa lapsia. Elämästä ei kuitenkaan tarvitse tehdä itselleen liian raskasta vastaamalla kaikkiin odotuksiin ja kasaamalla kalenteriinsa enemmän tekemistä kuin mitä jaksaa tehdä. Keskiluokkaiseen perhe-elämään liittyy valtavasti ääneenlausumattomia odotuksia, ja yksi niistä ovat lasten harrastukset. Näihin vanhempien odotetaan panostavan, sekä rahallisesti että ajallisesti. Olen kuullut ihmisten puhuvan jopa arvostaen ja ihannoiden elämästä, jossa vanhemmat vaihtavat päivittäin ”tuulikaappiläpsyt” toisen tullessa kotiin ja toisen vuorostaan lähtiessä milloin millekin kuskausreissulle. Jälleen kerran, jos tämä sopii omaan mielikuvaan siitä millaista elämää haluaa elää, eivätkä perhe-elämä ja parisuhde kärsi siitä, niin siinä ei ole mitään vikaa. Yleisenä normina se on kuitenkin melko voimakas, joten meiltä kesti vähän aikaa ymmärtää, että tämä ei ole sellainen asia jota me haluamme tai tarvitsemme omaan elämäämme. Meille siitä seuraisi enemmän stressiä kuin iloa, kokonaisuutena katsoen. Tokaluokkalainen esikoisemme käy koulupäivän jälkeen koulun yhteydessä järjestettävissä kerhoissa joihin hän pääsee itse kulkemaan, eikä 3-vuotias kuopus tarvitse päiväkodin lisäksi mitään ylimääräistä. Lapsillamme on harrastusten sijaan enemmän strukturoimatonta vapaa-aikaa, perheellämme enemmän yhteistä aikaa – ja meillä vanhemmilla enemmän harrastusmahdollisuuksia, mikä lisää meidän perheemme yleistä elämänlaatua enemmän kuin lasten harrastukset. Jos vanhemmat ovat stressaantuneita, siitä kärsivät myös lapset, joten vanhempien onnellisuus ja tyytyväisyys elämäänsä ja sen järjestelyihin on ensiarvoisen tärkeää myös lasten onnellisuuden kannalta.

En kerro näitä esimerkkejä koska ajattelisin että muiden pitää tehdä samanlaisia valintoja kuin me. Kerron nämä esimerkkeinä asioista, joissa olen itse osannut toimia tiettyjen odotusten vastaisesti, oman onnellisuuteni ja perheemme hyvinvoinnin hyväksi. Monissa muissa asioissa olemme hyvin norminmukaisia, ja niin saa ollakin niiltä osin kun odotustenmukainen toiminta sopii meille ja toteuttaa näkemystämme meille hyvästä ja sopivasta elämästä. Joiltakin osin norminpurkutalkoomme jatkuvat edelleen, kenties koko elämän ajan. Ja aina välillä pitää muistaa kysyä itseltään: elänkö sellaista elämää jota haluan elää?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggers like this: