Hei, olen Anna!

Olen 36-vuotias nainen, kahden lapsen (s. 2009 ja 2014) äiti, urasuuntautuneen sielunkumppanini vaimo, taidetta ja kirjallisuutta rakastava humanisti. Aloitin Onnellisempi-blogin koska kaipasin kirjoitus- ja julkaisuprojektia, mutta oikeastaan sen juuret ovat syvemmällä. Tämä on kertomus siitä, kuinka opin ymmärtämään että onnellinen ja merkityksellinen elämä ei synny siitä että on enemmän, vaan siitä että on vähemmän. Olin haalinut ympärilleni liikaa tavaraa ja keskenään ristiriitaisia pyrkimyksiä, ja sen kaiken hallitseminen kuormitti elämääni niin, että en nähnyt mikä on olennaista. Samalla kun opin luopumaan turhasta tavarasta, aloin nähdä mikä muu elämässäni on turhaa ja epäolennaista, ja mitkä asiat puolestaan ovat merkityksellisiä ja onnea tuottavia. Etsin laadukkaampaa elämää, jota eivät kuormita turhat tavarat, huonot rutiinit ja virheelliset kuvitelmat itsestäni ja muista. En voi sanoa olevani maalissa, mutta olen matkalla. Olen jo nyt onnellisempi.

Olen ollut materialisti ja tavaran rakastaja pienestä pitäen. Luonteeltani olen tunteellinen esteetikko, ja lapsena saamani mallin mukaisesti oleni kerännyt ympärilleni tavaraa, rakastanut sitä ja liittänyt siihen tunteita, muistoja ja merkityksiä. Näitä merkityksillä ladattuja esineitä olen asetellut kaappeihin ja hyllyille, rakentanut niillä identiteettiäni, keräillyt ja haaveillut uusien hankkimisesta, säilönyt laatikoissa vintille ja kellariin ja kuljettanut muutoissa asunnosta toiseen. En nähnyt tavaroissa, niiden ostamisessa ja omistamisessa mitään ongelmaa. Rakensin toivomaani elämää hankkimalla niitä tavaroita joita kuvittelin tarvitsevani, enkä juurikaan luopunut niistä joita minulla jo oli. Kaapit täyttyivät entisestään jouluna ja syntymäpäivinä (meillä on paljon sukulaisia ja vahva lahjojen antamisen perinne), alennusmyyntien aikaan ja matkojen yhteydessä. Haaveilin kirjastohuoneesta, jossa olisi hyllyjä kattoon asti ja tikkaat joilla kiivetä ylimpien kirjojen luo; walk-in-vaatehuoneesta, jossa kengät ja korut olisivat kauniisti esillä; isommasta keittiöstä, jonka kaappeihin mahtuisivat laajat viinilasikokoelmat ja täydelliset arki- ja juhla-astiastot. Silloisessa asunnossamme (tilava kolmio!) kun ei ollut tilaa kaikille omistamillemme kirjoille, vaatteille ja muille tavaroille, vaan kellari- ja vinttikomerot olivat myös täyteen pakattuja.

Kaikki alkoi muuttua vähän sen jälkeen kun saimme ensimmäisen poikamme vuonna 2009. Minulla oli aavistuksia siitä, että lapsen tulo mullistaa monta asiaa, mutta en ikinä olisi arvannut miten paljon lisää tavaraa se toi kotiimme. Tunnollisina ensikertalaisvanhempina hankimme toki kaikki tarvittavat pelit ja vehkeet. Opittuun tapaani panostin hankintoihin, koska uskoin laatuun (en silloin ymmärtänyt, kuinka lyhyen aikaa kaikki nämä tavarat olisivat käytössä, ja kuinka nopeasti lapset kasvavat). Oli pinnasängyt, hoitopöydät, vauvankorit, sitterit, itkuhälyttimet, vaunut ja matkarattaat, kantoreput ja -liinat (näitä vasta olikin!), kestovaipat, vaatteet, harsot, imetysvaatteet, rintapumput, mobilet, helistimet, lelut ja ensikirjat, syöttötuolit, nokkamukit, pehmeät muovilusikat, lastenlautaset, leikkimatot, lämpöpussit, kylpyammeet, kylpylelut, matkasängyt, kävelykärryt ja potkuautot. Kun aika ajoi jonkin tavaran ohi, se kannettiin hyvin suojattuna ullakkokomeron kätköihin. Pieneksi käyneet vaatteet pakattiin koon mukaan isoihin muovilaatikoihin ja kannettin samaten vintille. Kului pari vuotta. Emme olleet varmoja haluaisimmeko toista lasta ja jos niin milloin. Vaatelaatikoiden ja muun tavaran määrä vintillä vain lisääntyi. Aloin miettiä, oliko niiden säästämisessä mitään järkeä. Jos saisimme toisen lapsen vasta muutaman vuoden päästä, haluaisinko enää käyttää sillä samoja vanhoja vaatteita. Ja entä jos toinen lapsi olisikin tyttö, tai syntynyt aivan eri aikaan vuodesta…

Samoihin aikoihin olin löytänyt netissä minimalismin ja alkanut viehättyä tuosta itselleni vallan vallankumouksellisesta suhtautumisesta tavaraan. Nettiselailu, foorumit ja blogit ovat olleet minulle harrastus monessa elämänvaiheessa. Häitä suunnitellessani vietin paljon aikaa hääaiheisilla foorumeilla, äitiyslomalla puolestaan vauva- ja lapsiaiheisissa ryhmissä. Näihin kuului myös kantoliina- ja kestovaippa-aiheisia keskusteluja, joiden kautta kiinnostuin ekologisesta elämäntavasta, ja tätä kautta päädyin lopulta minimalismi- ja tavaranraivausaiheisiin blogeihin. Viehätyin niistä heti, ahmin uusia ajatuksia, jotka tuntuivat niin kovin järkeviltä, vastaukselta ongelmaan jota en ollut edes ymmärtänyt minulla olevan. Kyllä, kaappimme olivat niin täynnä tavaraa että en tiennyt mitä tekisin. Kyllä, olin kyllästynyt jatkuvaan ostamisen ja tavaran järjestelemisen kierteeseen. Elämäni oli aina rakentunut omistamisen varaan, joten oli kiehtovaa lukea ihmisistä, jotka olivat uskaltaneet luopua paljosta, jotkut melkein kaikesta. Toisaalta ei ollut mitään dogmia jonka mukaan edetä, vaan jokaisen kirjoittajan minimalismi oli omanlaistaan. Näytti siltä että aivan tavallisten ihmisten, myös lapsiperheiden, oli mahdollista päästä eroon turhan ja ylimääräisen tavaran ikeestä. Ainakin Leo Babauta, The Minimalists, Joshua Becker, Jennin Arkijärki ja Minimalismin Ilo vaikuttivat tuolloin voimakkaasti ajatteluuni.  Lainasin ja luin Anne te Velde-Luoman kirjan Kaaoksen kesyttäjä. Varasin ajan kirpputorilta ja laitoin ensimmäisen erän vintille säilöttyjä vauvanvaatteita myyntiin. Matka oli alkanut.

Tavaran raivaaminen on ollut minulle sipulin kuorimista. En ole missään vaiheessa tehnyt mitään suurta kertapuhdistusta. KonMari tuli kuvioihin vasta paljon myöhemmin, minun kannaltani ehkä jopa onneksi. Tavarasuhteeni on saanut muuttua rauhassa, pikkuhiljaa. Olen luopunut aina vain siitä, mikä on kulloinkin tuntunut ylimääräiseltä. Kirpputorikertoja tuli ensimmäisen jälkeen lukuisia. Olen myynyt tavaraa facebook-kirppiksillä ja Huuto.netissä, olen kantanut laatikkokaupalla tavaroita Kierrätyskeskukseen. Paljon tavaraa on myös mennyt suoraan roskikseen ja keräyslaatikoihin. Koko elämän jatkunut kerääminen vaati vastaparikseen vuosikausien raivaamisen, mutta tällä hetkellä olen tasapainotilanteessa. Muistoesineitä myöten kutakuinkin kaikki tavaramme on jossakin vaiheessa käyty läpi. Kaapeissamme ei ole juurikaan ylimääräistä tai täysin turhaa ja tarpeetonta tavaraa.  Emme ole varsinaisesti minimalisteja, ja perheessämme on kaksi lasta, joten kyllä meiltä tavaraa löytyy. Olen kuitenkin saavuttanut sellaisen olotilan, johon olen tässä elämänvaiheessa tyytyväinen: mitään ei säilytetä puhtaasti tottumuksen tai varmuuden vuoksi, vaan kaikella on jonkinlainen käyttö- tai muistoarvo. Ainakin lähestulkoon kaikella, koska elämä ei ole umpio ja tilanteet vaihtuvat, ja etenkin lapsiperheessä tavaran virta sisään ja ulos on melko lailla jatkuvaa. Koska varsinaista ylimääräistä tavaraa ei ole ja kaikella on paikkansa, tavaran virta on kuitenkin hallittavissa, se ei enää kuormita elämääni liikaa.

Olennaista tarinani kannalta on se, että olen itse paitsi tunteellinen esteetikko, myös järjestelmällinen perfektionisti. Joku toisenlainen ihminen voi ehkä elää vapaammin kaaoksenkin keskellä, joskin uskon että nykypäivänä melkein kaikki hyötyisivät tavarasuhteensa radikaalista uudelleentarkastelusta. Minua tarpeettoman tavaran määrä kuormitti valtavasti, vaikka en sitä ymmärtänytkään ennen kuin löysin minimalismin. Tavallisen ihmisen on mahdotonta olla täysin vapaa tavaran ikeestä; aina välillä pitää hankkia jotain uutta, aina välillä pitää hankkiutua jostakin eroon, ja siinä välissä tavaroita pitää järjestellä ja huoltaa, että elämä on ylipäätään mahdollista. Kun tavaran määrä on sopiva, voi kuitenkin itse tuntea hallitsevansa kokonaisuutta, eikä ole tavaroidensa orja.

Tavarasta luopuminen ei ole pelkästä tavarasta luopumista, koska tavarat eivät koskaan ole pelkkiä tavaroita. Ne edustavat meille aina jotakin muuta: tekemistä, mahdollisuuksia, unelmia, menetyksiä, muistoja. Kun aloin raivata kodistani ylimääräisiä tavaroita, raivasin samalla elämästäni paljon tarpeettomia haaveita ja kuvitelmia ja sain tilaa tarkastella itseäni ja toiveitani uudelleen. Kun laitoin vintille säilömäni vauvanvaatteet myyntiin, luovuin turhasta kuvitelmasta että meille olisi tullut toinen lapsi pienellä ikäerolla (sittemmin saimme toisen pojan vuonna 2014, lähes kuusi vuotta ensimmäisen jälkeen, ja olin tyytyväinen että en ollut säästänyt esikoisemme vaatteita ja tavaroita häntä varten). En ole koskaan ollut innostunut käsitöistä, mutta säilöin pitkään kaapissa lankoja, puikkoja ja aloittamaani neulemallia, koska olisin halunnut olla ihminen joka tekee käsitöitä. Kaapissa ollessaan nämä tavarat aiheuttivat minulle huonoa omatuntoa siitä etten käyttänyt niitä, mutta kun uskalsin myöntää itselleni että en edes halua tehdä neuletta loppuun, pystyin luopumaan niistä ja turhasta haaveestani. Luovuttuani tästä ja monista muistakin turhista kuvitelmista itseni suhteen olen saanut energiaa tehdä niitä asioita joista oikeasti nautin – ja joista olen ymmärtänyt todella pitäväni vasta sen jälkeen, kun olen ymmärtänyt mistä en pidä.

Tällä tavalla yksinkertainen tavaroiden raivaaminen voi vaikuttaa perustavanlaatuisesti koko elämään. Kun ymmärtää mistä on aivan turhaan pitänyt kiinni (tavaran ja kuvitelmien muodossa), saattaa yllättäen ymmärtää millainen ihminen oikeasti on, ja millaiset asiat edistäisivät onnen ja merkityksellisyyden löytämistä omassa elämässä. Tämä ei tietenkään tapahdu kädenkäänteessä. Prosessi on pitkä, enkä voi sanoa itse olevani valmis. Tavarasuhteenikaan ei ole vielä valmis, vaan ajoittain taistelen edelleen materialismin houkutusten, ja epäilemättä myös virheellisten minäkuvitelmien kanssa. Tiedän jo paljon enemmän itsestäni ja siitä mitä haluan elämässäni tehdä, mutta pelkkä tietäminen ei vielä saa muutosta aikaiseksi. Toisin kuin monesti väitetään, onnellisuus ei ole mielentila, johon voi itsensä kääntää kuin kytkimestä napsauttaen. Onnellisuus syntyy mielekkään ja merkityksellisen elämän kokemuksesta, ja sen kannalta olennaista ei ole se, mitä haluaisi tehdä, vaan se mitä oikeasti tekee, mihin aikansa käyttää. Tämän askelen ottaminen, hyppäys aikomuksesta konkreettiseen muutokseen, on vähintäänkin yhtä vaikea ja tuskallinen kuin isomummon pitsisestä päiväpeitteestä luopuminen (ei, en ole unohtanut isomummoni muistoa vaikka minulla ei enää olekaan sitä peittoa!).

Matkallani kohti onnellisempaa elämää tulen siis edelleen kirjoittamaan tavaroista, mutta todennäköisesti vielä enemmän oman itsensä ymmärtämisestä ja tavoitteidensa löytämisestä, konkreettisesta ajankäytöstä, suunnitelmallisuudesta, hyvien tottumusten omaksumisesta sekä huonoista eroon pääsemisestä, sekä kaikesta mieleen juolahtavasta, mikä vain jotenkin liittyy onnellisemman, iloisemman, laadukkaamman, mielekkäämmän ja merkityksellisemmän elämän tavoitteluun. Tervetuloa mukaan!

Takaisin blogin etusivulle

WordPress.com.

Ylös ↑